Entisenä koiran omistajana hetkittäin tulee mieleen, että jotakin puuttuu. Tassujen rapina lattiaa vasten, jota seuraa raskas rojahdus, kun koira heittää itsensä makuulteen. Tassut kattoon ja tule rapsuttelemaan minua-katse. Lämmin karhea kieli kertomassa , että olen tärkeä. Näitä hetkiä kaipaan. Koirasta on niin paljon iloa, mutta myöskin paljon vaivaa. Sitoutuminen päivittäin eläimeen, jonka hyvinvointi on omissa käsissäni. Siihen päälle lapsiperheen arki harrastuksineen saa minun pääni aina kääntymään -EI KOIRAA, ainakaan vielä.
Lapsien kontolle koiraa ei voi antaa. Mutta minkä ikäinen teini, osaisi ottaa oikeasti vastuuta? Jos kaikki hoitaisi vuorotellen, ei yhden vastuu kasvaisi liian suureksi.
Tällä viikolla olemme saaneet nauttia täysin rinnoin koiraperheen arjesta. Tähän viikkoon on mahtunut paljon rakkautta, epäonnistumisia,avuttomuutta, iloa ja paljon paljon lenkkeilyä . Sanotaan suoraan, että arki helpottuu , kun koira lähtee. Mutta kyllä meille tulee sitä ikävä. Saa nähdä miten meidän käy. Laskeeko kuume vai ei..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti